Olen kaksoissiskostani riippuvainen avuton pikkulintu, joka räpyttelee kovasti oppiakseen elämää Espanjan Fuerteventuralla, Corralejossa, kuten aikaisemmin kerroin.
Olen ensimmäiset viikot katsonut Corralejon katuja silmät suurena. Toiset puhuu espanjaa tai lontoota. Lontoo sujuu multa sen verran että saan ruokaa. Olen tähän asti elämääni elänyt äidin ja isän hoivassa. Kun on tuntunut yksinäiseltä, haikealta, iloiselta, ylienergiseltä, olen mennyt keittiöön tai olohuoneeseen pitämään meteliä. Olen soittanut pianoa ja laulanut koko sydämestä. Olen mennyt härkkimään pikkusiskoa, nipistelemään kaksoissiskoa, hyppimään olohuoneeseen. Nyt nämä kaikki vaihtoehdot ovat useamman tuhannen kilometrin päässä. Kotoa olen kuullut terveisiä, että on hiljaista. Kiitos kysymästä, tääläkin on.
Lähdin yksin Espanjaan. Minä, ihmisistä riippuvainen reppana naisenalku. Lähdin maailmalle, mitään hajua siitä mitä tuleman pitää. Nyt tulee tarpeen ne kokkaustaidot, joita yläasteen köksän tunnilla treenailtiin. Mikään ei kuitenkaan voita päättäväisyyttä, luottavaisuutta, "pitää vain pärjätä"-asennetta, puhumattakaan hymystä naamavärkin alaosassa.
Minusta pidetään täälä huoli. Vaikka olen yksin, en ole yksin. Monta kertaa päivässä minulta kysytään, mitä kuuluu. Joka hetki voin ottaa yhteyttä yhteyshenkilöön, Itziariin. Soittaa ja pyytää apua. Pienen keskustelun jälkeen voi taas nauttia täysin rinnoin tulevasta.
Kun ei ota elämää niin tosissaan voi päätyä hauskaan keskusteluun amsterdamilaisen pariskunnan kanssa. Sieltä tuli suomea suoraan hihasta. Mita kuulu?
Olen kokenut kaikenlaista. Ensimmäiseen viikkoon mahtui matkalaukun häviäminen, löytyminen, muutto seuraavaan asuntoon, työpaikka Vodafonella, uusia kavereita ja tuttavuuksia, ravintoloita, rantalenkkiä.. Nyt kahden viikon kokemuksella voin sanoa olevani asettunut aloilleni. Uuden asunnon jaan espanjalaisen kämppikseni kanssa. Yhteiselo toimii loistavasti suomen, englannin ja espanjan sekoituksella. Kun jotain tulen kaipaamaan tältä reissulta, on kämppäelämä. Sielä on se kaikki tuttu ja turvallisuus. Sinne voi lintu lentää värjöttelemään, keräämään voimia uudelle lennolle.
Kuukausi saarella ilman tuttuja on kova kokemus. Olen kokenut itseni maailman yksinäisimmäksi reppanaksi ihmiseksi. Jokaisen tuntemattoman ihmisen hymy ja moikkaaminen pelastaa hetken, tai koko päivän. Opin, että kannattaa moikata myös tuntematonta vaikka lenkkipolulla, kadulla tai kirjastossa. Toisen yksinäisyys voi kadota samassa hetkessä.
Ruoanlaitto kotokeittiössä (Suomssa) onnistuu kädenkäänteessä, kun vertaa tätä. Katsokaa ja nähkää makaronilaatikko. Tosin ei laatikko. Varmaan makaronipata. Ja koska jauhelihaa (elämän perustaa) ei löydy espanjalaisesta pakastealtaasta, tilalle tulee pekonia. Makaronia ja pekonia kera kanamunamaitosoossi. Nauttikaa. On siinä juustoakin päällä.
Kaiken lisäksi tein sitä ilmeisesti varulta heti koko kuukaudelle. Joko tein ruokaa kovassa vihlovassa nälässä tai kuvittelin tarjoavani siitä määrästä kaikille Corralejon nälkäsille klo 12:30.
Koska aina ei jaksa syödä makaronipekonipataa, voi mennä seinänaapuriravintolaan Alpendeen syömään buenoa ruokaa. Silloin pääsee nettiin. Täälä ei pahemmin auta olla puhelimen orja, kun oma mobiilidata ei toimi täälä. On taktikoitava Wifi-yhteyksien kanssa kaduilla.
Tämä reissu on kuin vuorikiipeilu. Aloitettava juurelta, kiivettävä ylös asti jos sinne tahtoo. Matkalla tulee hetkiä kun voi katsoa henkeäsalpaavan hienoja maisemia, toisella hetkellä voi kompuroida polven ja oikean käden verille. Ylhäällä voi syödä eväitä ja muistella matkaa. Putsata haavat. Lyödä kättä päälle matkaystävälle.
Tosta mä juoksin kovaa tahtia ylös kivivyöryä vastaan. Selvisin parilla naarmulla. Paikallinen nainen kuitenkin ohjasi mut kulkemaan kaunista polkua pitkin kohti. Ihania nämä paikalliset ihmiset. Kannattaa lähteä maailmalle yksin. Jättää kotiin ne kaikki ihmiset. Kyllä ne sielä kotomaassa kannustaa. Paikalliset ihmiset auttaa kyllä! Jos kovin pahalta tuntuu niin voi juosta ensimmäiseen liikkeeseen juttelemaan myyjän kanssa. Tai kävelemään katuputiikkien ohi. Sieltä löytyy paljon juttuseuraa.
Jos vihdoin alottaisi kirjoittamaan jotain järkevää. Okei asiallisesti kirjoitan, että olen oppinut olemaan yksin. Olen oppinut puhumaan lontoota. Asiakaspalvelutilanteessa, jossa asiakas tarvitsee prepaid-liittymän, osaan vakuuttavasti puhua. Espanjalaiset työkaverit eivät ole lontookielen mestareita, joten uskallan heittäytyä, räpytellä siipiä. Joka asiakaspalvelutilanteen jälkeen voin ilomielin taputella olalleni siitä, mitä olen oppinut. Puhun englantia kaikille täällä olijoille. Espanjaa tulee puhuttua välistä. Nykyään ymmärrän suurinpiirtein mistä työkaverini Deisy ja Emily puhuvat asiakkaille espanjaksi. Monesti tulee kommentoitua englanniksi väliin, vaikka mun ei kuuluisi edes osata vielä espanjaa. Olen ollut täälä kaksi viikkoa.
Kun vakuuttavasti pyydän espanjaksi tarjoilijalta vettä, putoan seuraavassa hetkessä kun tarjoilija jatkaa keskustelua minun aloittamalla kielellä. Kun sanon puhuvani mielummin englantia, tarjoilijan kasvoille piirtyy oudoksuva ilme. Yrittää vielä espanjaksi kysyä enkö puhu espanjaa. Ei, en puhu, vastaan englanniksi. Monesti myyjästä, tarjoilijasta tai kassatädistä irtoaa se oudoksuva ilme, että en puhu espanjaa. Tilannetta en ehkä osaa paremmin selittää, mutta lopputulos on se että täälä luullan minun olevani espanjalainen. Ja kun puhun englantia, osa arvaa heti olevani Suomesta.
Voi vitsi miten tulee hinku olla mukana! Ja mieleen tupsahtelee omat nuorempana saadut ulkomaankokemukset. Ja miten upeaa on huomata pärjäävänsä vaikka ensin tuntuukin oudolta ja yksinäiseltä. Ihastuksen huokaus, nautin täällä Suomessa sun fiiliksistä! :)
VastaaPoista